Kotona viimein

Voi että oli kiva tulla kotiin, tsemppasin koko matkan että en pillahda itkuun ovella. Rakastin nähdä mun tukiverkostoa ja rakkaista lapsia ja koiria. Ruoka oli valmiina ja tervetuloa kotiin kortti tehtynä. Rakastan mun kotia tosi paljon ja ikävöin sitä ihan jo pienilläkin reissulla.

Kotona oli siistiä ja kukaan ei hössöttänyt liikaa vaan palasin takaisin kuten kuuluu, ilman suurempaa draamaa. Tukiverkostoni jäi meille vielä viikonlopuksi ja minä sain huilata ja totutella kotiin tautini kanssa.

Sitten aloittelimme arjen. Soitin töihin ja kerroin tilanteen. Omalle tiimilleni kävin kertomassa missä mennään. Kaikkia oli tosi kiva nähdä vaikka jälleen sain veret huulestani vuotamaan. Olin rauhallinen ja asiallinen, kerroin asian kuin ammattilainen, täysin ilman tunteita. Tosin silmiä ei voinut räpsäyttää tai ketään katsoa, kyyneleet olisivat tulleet. Sitten käytiin syömässä ja minä lähdin kotiin.

Koska olin lähes vuoden painanut täysillä taudistani huolimatta olin aivan loppu, jokainen solu kropastani huusi apua olin fyysisesti ja henkisesti ihan loppu. Mietin päiväkirjan kirjoittamista mutta en jaksanut, mietin lukemista mutta en jaksanut, mietin ulkoilua mutta en jaksanut, en jaksanut edes telkkaria avata. Kun lapsi lähti kouluun jäin muka keittelemään kahvia mutta kun ovi räpsähti kiinni menin nukkumaan. Nukuin siihen asti että lapsi tuli koulusta. Toki kävin aamulla aina koirien kanssa lenkillä, tietenkin, en minä mikään kaaos oli. Naapurit hoitelivat pidempiä lenkkejä. Minä nukkuessani hoidin itseäni, fyysistä minua ja henkistä minua. Tein dosetin ja suunnittelin päivät lääkkeiden ympärille.

Lapsen treenit ovat meidän perheelle tärkeitä ja olenkin aina sanonut että jos sinne haluat, aina pääset. Jotenkin sut kelkotaan sinne aina. Ja niinhän se on aina ollut ja niin se tulee aina olemaan. Urheilu, joukkueurheilu ja treenikaverit ovat elämän suola. Joten lepäsin kaikki hetket siihen, että jaksan hoitaa illan treenit. Niin menimme hetken. Aamun kävely – ruoka – treenit ja illan yhdessä pikkuisen jotain tekemistä, kaikki muu aika oli minun uniaikaa.

Sitten tuli ensimmäisen kerran tunne kun makasin sohvalla ja katsoin ulos että vois käydä kävelyllä ja otin koirani ja menin. Oli ihanaa. Kävelin hissukseen niin kauna kun puhelin soi. Sosiaalityöntekijä soitti. Tässäkään ei ole mitään draamaa. Tampereella sosiaalityöntekijän kanssa tehtiin yhdessä minusta huoli-ilmoitus kotipaikkani sosiaalihuoltoon että saisin apua kotiin. Ihan vaikka siivousapua. Sosiaalityöntekijän kanssa höpöttelin, oli helppoa, ei tarvinnut pidätellä itkua koska ei itkettänyt koska olin kävelyllä ja rakastan ulkoilua. Puhuimme melkein tunnin ja minä hipsuttelin melkein tunnin. Saimme kotiin siivousapua ja ohjeet mitä muutakin apua voimme saada.

Aurinko paistoi ja tuli tunne että josko me nyt kuitenkin opittaisiin elämään tämän asian kanssa.