Jossain vaiheessa mieheni kuoleman jälkeen mietin että mikä on oikea aika lähteä etsimään jotain uutta elämään. Miltä silloin pitää tuntua ja olenko varma että asiasta ei tule jotain kamalaa katastrofia. Seurailin itsenäni ja mietin että jos joka ilta edelleen parinkin vuoden jälkeen itkee itsenä uneen niin aika ei ole oikea ja jos lapset ovat edelleen hiljaisia niin minä olen meillä tukiverkostoni kanssa se ainut aikuinen johon nojata.
Jossain vaiheessa liityin kuitenkin siten sinne kuuluisaan Tinderiin koska kuulemma pitää saada elämään jo jotain muutakin kuin raatamista. Selailu toi vastaan kaiken maailman ehdotuksia, perverssejä jopa, ahdistuin ja mietin että onko tää oikeasti niin että mä ihan siistillä kivalla profiililla vedän puoleeni vaan ihmisiä jotka eivät ole kiinnostuneita musta vaan mun alapäästä.
Välillä olin käymättä ja sitten kokeilin taas. Kävin muutamalla treffintyngälläkin. Yksi tyyppi oli kiva ja jäi mieleen. Hänessä oli kaikki kohdallaan. Vähän ihastuinkin. Mutta sitten en kuitenkaan ollut valmis ja hän sitten jäi. Nyt on parisuhteessa ja pyyhkii ilmeisen hyvin. Välillä viestitellään kaveripohjalta. Elämä kertoi että ei vielä.
No toisaalta nyt olen siinä tilanteessa tämän tautini kanssa että menee päiviä etten kampaa hiuksia, nippanappa käyn suihkussa ja pesen hampaat. Muutoin ei mitään väliä. Joku voisi varmaan masennukseksikin kuvata tätä touhua. Mutta tämä ilmestys ei tuo sitä toista oikeaa eteen varmasti, ainakaan kotona, pojan treenissä tai auton takapenkillä nukkuessa. Joten jätän tämän haaran elämässä näivettymään. Keskityn siihen hyvään mitä mulla on, omiin lapsiin, tukiverkostoon ja kotiin ja siihen että olisin elossa niin kauan että näkisin lapsenlapsia.
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 