Kuten edellisessä kirjoittelussani totesin, että leikkaus vaihtui täyttöön suureksi surukseni, ei asia jäänyt siihen. Paria päivää ennen täyttöä sairaalasta soitettiin, tunnistin numeron ja ajattelin että nyt ne peruvat senkin, en vastaa vaan ajan sinne enkä lähde pois ennen kuin minut on korjattu. Vastasin kuitenkin, koska hyvät tavat omaavat henkilöt vastaavat puhelimeen, se kannatti.
Sairaalasta soitettiin, että on tullut peruutuspaikka ja pääsen perjantaina leikkaukseen mikäli haluan… HALUAN TIETENKIN! Tervehtymiseen jäisi tosi lyhyt aika, vain viikko ja leikkaus on melkoinen… selviän kun laitan kaiken tahdonvoimani asiaan… Otin leikkauksen itkien ja kiitellen vastaan ja prosessi alkoi alusta.
Soitto tukiverkostolle… tarviin apua! Mulla on upea tukiverkosto, tosi laaja… Sain apua tietenkin. ja Pääsin aloittamaan valmistautumisen jälleen. Lenkkeilyä, terveellistä ruokaa ja vähän ajatuksia. No olin kauhuissani koska ehdin tutustua leikkaukseen sen viimeksi peruuntuessa. Jännitin kamalasti leikkausta.
Perjantaina aamulla taksilla Kuopioon sairaalaan ja siitä sairaanhoitajan haastattelunkautta leikkaussaliin. Jännitti kamalasti, jouduin pää hieman alaspäin, pääni peiteltiin silmiä myöden siten, että kaula jätettiin vapaaksi. Sain puudutetta ja hieman rauhoittavaa ja sitten aloitettiin tohinat. Musiikki soimaan ja jengi steriiliksi…
Leikkaus kesti aikansa, lääkäri kertoi kokoajan mitä tekee. Puudutetta lisättiin aina kun sattui ja lääkäri matkusteli kohti äänihuuliani. Lihaksia ei tarvinnut katkoa onneksi, jolloin paraneminen nopeutuu. Leikkaus oli rauhoittavasta huolimatta oikeastaan aika kamala. Pää alaspäin, oman veren palaneen käry, poran ja sahan äänet korvan juuressa sekä epämukavat asennot kun lääkäri joutui painamaan haavaa, kuvaamaan äänihuulta nenän kautta tai se että jouduin puhumaan kun oikean kokoista proteesia etsittiin. Väsyin, huolestuin ja aloin olla paniikissa. Minulta kysyttiin että mikä pala olisi sopivan kokoinen, mutta mistä minä sen tietäisin, en edes muistanut ääntäni enää vuoden takaisesta, lisäksi kurkkuni oli turvoksissa ja ääneni enemmän korinaa tai sitä ei tullut ollenkaan lisäksi minun oli vaikea hengittää. Päädyimme toiseksi suurimpaan hengityksen vuoksi vaikka olisin ehkä tarvinnut suurimman… Päätös oli hyvä.
Lääkäri tiesi, että minun on mentävä töihin, joten sovimme että menen kokeilemaan ja jos tarvitsen sairasvapaata lisää, niin soitan sitten osastolle. Lääkäri oli ihana (ja koko henkilökunta) ymmärtäväinen ja tiesi tilanteeni töiden suhteen, joten hän ei alkanut asiasta vääntämään. Olen hänelle kiitollinen.
Leikkauksen jälkeen sain reppuni ja kun näin poikani kuvan puhelimessa romahdin. Itkin hysteerisesti koska kaikki jännitys ja pelko purkaantui, tajusin olevani elossa ja voin ehkä puhua joskus kunnolla. En saanut itkua loppumaan. Sairaanhoitajat pyyhkivät silmiäni ja toivat paperia ja minä itkin ja itkin ja itkin. Lopulta rauhoituin kun aloin kuuntelemaan jazzia ja olin aivan rauhassa… Kivut olivat kamalat joten myös lääkkeiden kautta sain tilanteen hallintaan.
Nyt on kaikki lämmin ruoka ja juoma on kielletty viikon ajan, samoin puherajoitus on viikon ajan voimassa. Ponnistelu kielletty kuukauden.
Sairaalassa olin yön yli, kuunnellen musiikkia syöden jugurttia ja yrittäen nukkua, välillä itkin ja viestittelin perheeni ja tukiverkostoni kanssa paljon. Puhuin vähän.
Oli ihanaa päästä kotiin toipumaan, rakastan kotiani ja perhettäni tietenkin. Olin tosi kipeä, mutta henkinen puoli oli helpompi kotona. Nyt olen pikkuhiljaa tusmutellut arkea, hengitellyt, puhunut mahdollisimman vähän ja koeta kerätä kaiken energian maanantaihin jolloin menen töihin…
Kiitos universumi että tämä järjestyi, toivottavasti saan tästä puhtia taistella itse PAHia vastaan kun saan oman ääneni takaisin (jossa voi mennä kuukausikin…) mieleni paranee ja en ole ulkoisesti sairaanoloinen. Haluan voimaa taisteluun ja kun saan itseni takaisin, onnistuu sekin paremmin.
Nyt vaan tsempataan kaikki energiat siihen että maanantaina olen töissä…
Julkinen terveydenhoito näki tuskani ja tarpeeni ja auttoi minua rivakasti viimein. Kiitos! Teette arvokasta työtä ja kovasta paineesta huolimatta olette ystävällisiä, auttavaisia ja empaattisia. Arvostan!
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 