Minä olen nyt muutaman kuukauden voinut tosi huonosti. Olen käynyt töissä, hoitanut lapset ja yrittänyt lenkkeillä ja touhuta, mutta voin huonosti. Sydän tykyttelee, henki ei kulje, hengästyn pienemmästäkin ja tulee jatkuvasti etova olo.
Olen miettinyt että syy on pakkasessa, silloin vaan ei kulje… kenelläpä kulkisi mutta tämä vähän niinkuin jää päälle.
Nyt sitten oli lääkäri ja eihän se tämä mutsi nyt sitten kunnolla kulje testienkään mukaan. Lääkkeet eivät tehoa enää. Lihaskunto on parempi mitä perusterveellä, mutta kävelytestissä melkein pyörryin ja paineet ovat koholla ja verikokeet näyttivät huonoa.
Itkuhan siinä pääsi vaikka kuinka urhea yritin olla.
Nyt sitten tulee kiireaikataululla uusi viikon keikka sairaalassa jolloin aloitetaan uusi lääkitys ja kurkataan sydämeen sisältäpäin. Olen niin väsynyt, tajuan että ihan mitä minä teen niin ei mikään auta.
Oikeasti olen ihan valmis luopumaan tästä kaikesta ja valmis kuolemaankin, varsinkin kun noissa bläkäreissä olen huomannut että ei siellä toisaalla nyt niin ihmeellistä ole, mutta minulla on ihania lapsia joiden vuoksi teen mitä vaan. Rakastan enemmän heitä kuin mitään muuta ja antaisin ilman ympäriltäni heille.
Toivon, että elän edes niin kauan että he ovat valmiimpia ja vanhempia ottamaan poismenoni vastaan ja että ehdin vahvistamaan tukiverkostoni niin vahvaksi että kukaan ei jää yksin.
Nyt sitten alan rakentamaan vahvempaa tulevaisuutta eri kantilta.. Testamentti, hoitotahto, edunvalvontasopimus yms. yms. yms…
Oon miettinyt paljon noita Black outteja. Nehän ei ole täysin mustia, niissä on sävyjä, muotoja. Siellä tapahtuu jotain.
Nyt sain varmasti hullun maineen 😅 mutta se ei ole vain mustaa. Kuulen ääniä, näen hahmoja, aika tuntuu ikuisuudelta vaikka se kestää oikeasti vain hetken. Ihan kuin voisin halutessani puhua siellä mustassa jonkun tai jonkin kanssa mutta en pysty, yritän vain kuunnella eikä minulla ole sieltä kiire pois, se ei ole pelottava paikka laisinkaan. Minut kiskotaan pois sieltä jotenkin.
Siellä on jotain mutta mitä.
Nyt sain beetasalpaajat, joten en ole enää menettänyt tajuntaani koska syke ei nouse taivaisiin edes portaissa, toisaalta en jaksa mitään, kiinnostus yleensäkään mihinkään on vähän kadonnut. Myös tähän kirjoittamiseen vaikka tämä on terapeuttista.
En myöskään jaksa lenkkeillä kuten ennen. Lisätutkimuksia on tulossa kasoittain, odotan niitä ja toivon että niistä löytyy jotain ja että saan taas intoa paranemiseen ja touhuamisen kuten aikaisemmin oli.
Tuntuu kuin koko minuus olisi kadonnut jonnekin, se pitäisi löytää taas 🤍
Aloitin uuden työn ja kaikki meni ihanasti, kuukauden… nautin ihmisistä, siitä että päivissäni oli sisältöä ja koin olemassaoloni tärkeäksi.
Viimeaikoina olen ollut vähän väsynyt ja lenkki ei ole kulkenut normaalisti ja olen nukkunut paljon. Tänään sitten kun menin toimistolle iltapäivällä, pyörryin ulko-ovella lyöden pääni seinään. Nousin itse ja menin sisälle, työkaverit soittivat ambulanssin.. ja niinhän siinä kävi että sairaalaan tuli matka. Ambulanssista lapselle hoitaja kotiin ja minä ❤️ osastolle.
Itkettää kamalasti 😢 pelottaa että tauti on pahentunut, lapsi jää orvoksi ja kaikessa naurettavuudessaan pelkään menettäväni työn mistä pidän koeaikana ja sitä kautta perheemme elannon ja kodin.
Kuten edellisessä kirjoittelussani totesin, että leikkaus vaihtui täyttöön suureksi surukseni, ei asia jäänyt siihen. Paria päivää ennen täyttöä sairaalasta soitettiin, tunnistin numeron ja ajattelin että nyt ne peruvat senkin, en vastaa vaan ajan sinne enkä lähde pois ennen kuin minut on korjattu. Vastasin kuitenkin, koska hyvät tavat omaavat henkilöt vastaavat puhelimeen, se kannatti.
Sairaalasta soitettiin, että on tullut peruutuspaikka ja pääsen perjantaina leikkaukseen mikäli haluan… HALUAN TIETENKIN! Tervehtymiseen jäisi tosi lyhyt aika, vain viikko ja leikkaus on melkoinen… selviän kun laitan kaiken tahdonvoimani asiaan… Otin leikkauksen itkien ja kiitellen vastaan ja prosessi alkoi alusta.
Soitto tukiverkostolle… tarviin apua! Mulla on upea tukiverkosto, tosi laaja… Sain apua tietenkin. ja Pääsin aloittamaan valmistautumisen jälleen. Lenkkeilyä, terveellistä ruokaa ja vähän ajatuksia. No olin kauhuissani koska ehdin tutustua leikkaukseen sen viimeksi peruuntuessa. Jännitin kamalasti leikkausta.
Perjantaina aamulla taksilla Kuopioon sairaalaan ja siitä sairaanhoitajan haastattelunkautta leikkaussaliin. Jännitti kamalasti, jouduin pää hieman alaspäin, pääni peiteltiin silmiä myöden siten, että kaula jätettiin vapaaksi. Sain puudutetta ja hieman rauhoittavaa ja sitten aloitettiin tohinat. Musiikki soimaan ja jengi steriiliksi…
Leikkaus kesti aikansa, lääkäri kertoi kokoajan mitä tekee. Puudutetta lisättiin aina kun sattui ja lääkäri matkusteli kohti äänihuuliani. Lihaksia ei tarvinnut katkoa onneksi, jolloin paraneminen nopeutuu. Leikkaus oli rauhoittavasta huolimatta oikeastaan aika kamala. Pää alaspäin, oman veren palaneen käry, poran ja sahan äänet korvan juuressa sekä epämukavat asennot kun lääkäri joutui painamaan haavaa, kuvaamaan äänihuulta nenän kautta tai se että jouduin puhumaan kun oikean kokoista proteesia etsittiin. Väsyin, huolestuin ja aloin olla paniikissa. Minulta kysyttiin että mikä pala olisi sopivan kokoinen, mutta mistä minä sen tietäisin, en edes muistanut ääntäni enää vuoden takaisesta, lisäksi kurkkuni oli turvoksissa ja ääneni enemmän korinaa tai sitä ei tullut ollenkaan lisäksi minun oli vaikea hengittää. Päädyimme toiseksi suurimpaan hengityksen vuoksi vaikka olisin ehkä tarvinnut suurimman… Päätös oli hyvä.
Lääkäri tiesi, että minun on mentävä töihin, joten sovimme että menen kokeilemaan ja jos tarvitsen sairasvapaata lisää, niin soitan sitten osastolle. Lääkäri oli ihana (ja koko henkilökunta) ymmärtäväinen ja tiesi tilanteeni töiden suhteen, joten hän ei alkanut asiasta vääntämään. Olen hänelle kiitollinen.
Leikkauksen jälkeen sain reppuni ja kun näin poikani kuvan puhelimessa romahdin. Itkin hysteerisesti koska kaikki jännitys ja pelko purkaantui, tajusin olevani elossa ja voin ehkä puhua joskus kunnolla. En saanut itkua loppumaan. Sairaanhoitajat pyyhkivät silmiäni ja toivat paperia ja minä itkin ja itkin ja itkin. Lopulta rauhoituin kun aloin kuuntelemaan jazzia ja olin aivan rauhassa… Kivut olivat kamalat joten myös lääkkeiden kautta sain tilanteen hallintaan.
Nyt on kaikki lämmin ruoka ja juoma on kielletty viikon ajan, samoin puherajoitus on viikon ajan voimassa. Ponnistelu kielletty kuukauden.
Sairaalassa olin yön yli, kuunnellen musiikkia syöden jugurttia ja yrittäen nukkua, välillä itkin ja viestittelin perheeni ja tukiverkostoni kanssa paljon. Puhuin vähän.
Oli ihanaa päästä kotiin toipumaan, rakastan kotiani ja perhettäni tietenkin. Olin tosi kipeä, mutta henkinen puoli oli helpompi kotona. Nyt olen pikkuhiljaa tusmutellut arkea, hengitellyt, puhunut mahdollisimman vähän ja koeta kerätä kaiken energian maanantaihin jolloin menen töihin…
Kiitos universumi että tämä järjestyi, toivottavasti saan tästä puhtia taistella itse PAHia vastaan kun saan oman ääneni takaisin (jossa voi mennä kuukausikin…) mieleni paranee ja en ole ulkoisesti sairaanoloinen. Haluan voimaa taisteluun ja kun saan itseni takaisin, onnistuu sekin paremmin.
Nyt vaan tsempataan kaikki energiat siihen että maanantaina olen töissä…
Julkinen terveydenhoito näki tuskani ja tarpeeni ja auttoi minua rivakasti viimein. Kiitos! Teette arvokasta työtä ja kovasta paineesta huolimatta olette ystävällisiä, auttavaisia ja empaattisia. Arvostan!
Leikkauspäivä läheni lähenemistään. Koska olen yksinhuoltaja erityiselle ja paljon harrastavalle lapselle, vaatii se melkoisen määrän järjestelyjä. Minua jännitti ja yritin valmistautua leikkaukseen parhaalla mahdollisella tavalla. Minulle ominaisella – eli en tutki leikkausta etukäteen ja pyrin olemaan ajattelematta koko asiaa… Lenkkeilin paljon ja söin terveellisesti koska hyvä kunto ja elimistön perusasiat kun on kunnossa, on paraneminen nopeampaa. Sairaslomaakin jäisi kaksi viikkoa jäljelle ennen kuin uusi työ alkaa. Se riittää…
Rahat ovat aivan loppu, ihan loppu. Kaikki säästöt on käytetty ja myyty niin paljon kuin mahdollista. Talvi tulee ja tarvitsemme enemmän rahaa, joten olen kunnossa tai en niin minun on mentävä töihin ja turvattava perheemme elämä, olenhan elatusvelvollinen aikuinen perheessämme. Uudessa työssäni tarvitsen ääntäni, joten nipin napin ehdin parantua jos kaikki menee hyvin.
Hyvä muistaa että minusta on kyse, milloin mulla menee asiat putkeen?
Leikkausta edeltävänä päivänä kaikki oli valmiina ja minä valmiina, odottelin vain aikaa että pääsen soittamaan taksin itselleni. Sairaalasta soitettiin ja leikkaus peruttiin… sali tarvittiin toisille ja oli henkilökuntavajetta…
ROMAHDUS.
Itkin hysteerisesti puhelimessa miten koko elämämme meni nyt…. ei rahaa, kohta ei varmaan töitäkään, miten pystymme pitämään kotimme. Odotin leikkausta niin. Kuulin kuinka sairaanhoitaja nieleskeli toisessa päässä. Tämä ei ole hänen vikansa mietin itkiessäni… pyysin anteeksi käytöstäni, kiitin ja lopetin puhelun. Juoksin lenkille. Menin kymmenen kilometriä itkien ja huutaen, kähisten. Miksi minulle aina käy näin. Miten universumi voi vihata minua niin paljon että aina asettaa kaikki mahdolliset kapulat tielleni. Miksi ei koskaan yksikään asia voi mennä kuten ajattelen tai toivon.
Sitten nukuin yön, mietin ja aloin tutkimaan asiaa. Huomasin että on myös tosiaan mahdollista täyttää olemassa olevaa äänihuulta. Tämä voitaisiin tehdä polilla. Minulla vaan tilanne on niin huono että vaste olisi heikko, mutta tilanne paranisi hieman. Mietin, että saisinko jatkoaikaa hetken. Pääsisin aavistuksen paremmalla äänellä, joka ei paljasta minun sairauttani töihin. Saisin arjen kuntoon, raha-asiat kuntoon ja sitten vaikka vuoden päästä leikattaisiin. Laitoin sairaalaan asiasta viestin ja sain soittoajan lääkärille, lääkäri vahvisti ajatukseni vasteesta mutta yhdessä päätimme edetä tämän mukaisesti ja aika saatiin järjestettyä seuraavan viikon torstaille, josta jäisi noin viikko aikaa ennekuin työni alkavat.
Olin innoissani ja onnellinen, tein itse jotain asian eteen enkä jäänyt vellomaan asiaan. Kiitin universumia… vaikka olinkin sille edelleen vihainen….
Tosin luin samalla kirjaa jossa sanotaan, että tämä universumilta pyytely on typerää ja turhanpäiväistä, että ota nyt sitten tästä kaikesta selvää….
Sitten vaan odottelemaan äänihuulen täyttöä…
(kirjoitan seuraavan osion hetken päästä… The leikkaus montgomeryn tyroplastia vol. 2… täähän ei jäänyt tää tarina tähän… kuten mulla harvoin asiat jäävät… jatko-osa tulee siis pian…)
Ei riitä että sairastan harvinaissairautta vaan lisäksi harvinaissairauden sisällä minulle on tullut harvinainen tila joka muodostuu sairaudestani mutta on todella harvinainen. Tietenkin, jos jotain tehdään, vaikka sitten sairastetaan, tehdään se kunnolla…
Keuhkoverenpaineen ollessa koholla, on äänihuuleni, vasen, jäänyt jumiin hermon osalta ja sitten se meni ja halvaantui.
Olen nyt vuoden kähissyt. Välillä tulee ääntä ihan kivasti, ei omaa mutta jotain. Aamuisin olen yleensä vedossa. Olen opetellut asennot joissa saan paremmin ääntä irti, puhun eri tavalla ja säästelen ääntä. Kuitenkin, silloin kun sitä eniten tarvitsee, se loppuu. Ei tulee kuin pieniä pihahduksia. Yleensä se loppuu silloin kun on kivaa ja olisi paljon puhumista tai kun ihan oikeasti sitä tarvitsen.
Tämä on aiheuttanut sen, että olen vetäytynyt omiin oloihini. Pyrin välttämään kaikkea missä tarvitsen enemmän ääntä tai että muut joutuvat kuuntelemaan vain minua. Tämä taas on aiheuttanut sen, että sosiaalinen elämäni on olematon, rajoittuu omiin lapsiin. Varsinkin kun olen sairaslomalla, on elämäni kotona. Minä en vaan kestä ihmisten ilmeitä kun he eivät kuule, kuulevat väärin tai eivät välitä. Tai kommentteja: ootsä huutanut ukollesi liikaa, lapsillesi liikaa tai ootsä ryypännyt äänes… ihmiset eivät vaan ajattele.
Nyt kun vuosi on kulunut ja jumppa ei auta, pääsen viimein hoitoon. Kaulani aukaistaan ja minulle rakennellaan silikoninen äänihuuli. Voi kun koko sydämestäni toivon, että leikkaus onnistuu. Haluaisin puhua väkijoukossa, lenkillä yms. En haluaisi pelätä kokoajan sitä milloin ääneni pettää tai että se muuttuu kähinäksi.
Toki itse leikkaus pelottaa myös, se tulee olemaan epämukava ja toivon että en saa siinä paniikkikohtausta, mutta jos lopputulos onnistuu niin kaikki on vaivan arvoista. Lisäksi, koska ääneni on ollut niin kauan huonossa kunnossa ja vaikuttaa elämänlaatuuni merkittävästi, minun ei tarvitse odottaa puoltavuotta. Pääsen parissa viikossa leikkaukseen.
Koska välillä tuntuu siltä, että tämä ääni masentaa minua enemmän kuin itse sairaus, odotan kovasti että elämänlaatuni paranee ja voin keskittyä positiivisen kautta hoitamaan itseäni ja tätä kamalaa tautia.
Aina välillä kun rauhoittuu miettimään mennyttä ja pohtimaan tulevaisuutta, tulee väkisin mieleen se, että mitä mä olen tehnyt väärin. Taudilleni ei löydy syytä, ei aiheuttajaa… se on vaan tullut. Mutta mistä se on tullut, eihän tällaiset vaan tulla putkahtele, jostain ne tulevat.
Minulle on ehdoteltu koronapiikkiä, mutta se on ajatuksena vieras, koska oireet alkoivat ennen ensimmäistäkään piikkiä. Olen ollut hyvässä kunnossa, paremmassa mitä iso osa ihmisistä. Liikun paljon ja syön hyvin.
Tosin olen ollut viimeiset kolme vuotta äärimmäisen kovan stressin kourissa, jopa niin kovan että on ollut pakko tehdä raskaitakin valintoja että kroppa jaksaa mukana. Nukkumiseni on ollut kaaosta…
Vihaan hyttysiä, voimakkaasti sanottu, mutta vihaan niitä. Pelkkä ääni saa koko kehoni voimaan pahoin ja ihoni kanalihalle. Pistoista nousee paukamat ja kun hyttynen laskeutuu iholle tulee todella voimakas puistatus.
Joten pari vuotta sitten juhannuksena olimme mökillä, ilma oli mustanaan hyttysiä… minä olin kaksi vuorokautta sen kuuluisan hyttyskarkottimen vieressä josta nyt puhutaan, että moista ei saisi käyttää koska se sisältää myrkkyä…
Väkisin mietin, että olenko tämän nyt itse itselleni aiheuttanut stressin ja hyttysten vuoksi. Ajassa ei voi matkustella taaksepäin, tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten saisikohan jälkikäteen kehoaan puhdistettua jotenkin.
Olen ollut melkoisen syvälläkin itsesyytösteni kanssa, miten voin olla näin tyhmä, miten en ajatellut sitä silloin… miten muuten niin terveelliset elämäntavat omaava ihminen voi tehdä itselleen näin. Mutta sitten, mennyttä ei kannata surra. Pakko katsoa ja ymmärtää tämä hetki, tämä hetki joka on tärkeä ja tulevaisuus, pitkää katsoa positiivisesti kohti tulevaa ja antaa keholle mahdollisuus tehdä parhaansa paremman tulevaisuuden eteen positiivisen mielen antaessa sille ravintoa… ja voihan olla että hyttyset eivät olleet taudissani yksi tekijä.
Lapseni piti tehdä kesän aikana osittainen kasvisto, mutta sitten raukka oli unohtanut kesän kiireissä ja touhotuksissa koko asian.
Yhdessä sitten menimme yksi ilta metsään seikkailemaan. Minulla paljasjalkakengät jalassa, koirat mukana ja molemmilla juomapullot koska oli melkoisen lämmin. Yhdessä siellä keskityimme ainoastaan luontoon, sen kauneuteen, eläimiin ja siihen miten koirat nauttivat kun saivat nuuskutella kerrankin ihan rauhassa. Kyykimme kivien luona ja ihmettelimme miten paljon onkaan sammal-lajeja. Kuvasimme kukkien lehtiä kuitenkin keskittyen vihreään ympäristöön. Nauroimme, hyppelimme kivillä, kahlasimme rannassa, istuimme kivellä, varjelimme kasveja, tarkkailimme sammakon matkaa, ihastelimme perhosten kauneutta. Meillä oli hauskaa, emmekä miettineet mitään muuta kuin sitä hetkeä ja sen hetken tuomaa kauneutta ja rauhaa. Alkoi olla viileä ja vilkaisin kelloa, olimme olleet reissussa lähes kaksi tuntia huomaamatta ajankulkua lainkaan. Olimme onnellisia.
Yöllä tuli kova ukkonen, joka säikäytti lapsen ja koirat ja kaikki säntäsivät sänkyyni. En voi sanoin kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta kun silittelin perheeni uneen rauhakseen puhellen että meillä ei ole mitään hätää ja pärjäämme varmasti nyt ja tulevassa.
Sinä yönä nukuin ensimmäistä kertaa vuosiin kunnolla. Leposykkeeni laski 52bpm, jolla tasolla se ei ole ollut mieheni kuoleman jälkeen. Aamulla palautumisindeksini oli kunnossa ja aamulenkillä hikoilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, sain sykkeeni nousemaan ja elimistöni vastaamaan siihen. Pysyin olemaan lenkillä ilman avaavaa suihketta.
Kun lapsi lähti kouluun, minä menin takaisin metsään aivan yksin. Istuin kivellä ja annoin itkun tulla. Tajusin antavani viimein itselleni anteeksi sen että en ollut paikalla kun mieheni kuoli, sen, että en tajunnut mikä on vialla tai sen etten päässyt häntä hyvästelemään. Annoin myös hänelle anteeksi sen että jätti meidät yksin. Toivotin hänelle hyvää matkaa seuraavaan ja sanoin että me pärjäämme nyt kyllä ja tunsin kuinka jollain tapaa puhdistuin yksin siellä metsässä, samassa kohtaa missä edellisenä iltana olimme nauraneet lapseni kanssa yhdessä kivillä hyppien.
En tiedä onko tämä alku johonkin parempaan mutta oloni on voimakkaampi ja toivoni vahvempi.
Ensi viikolla on lääkäri, toivon, että hän toteaa saman.
Luen kirjaa missä käsitellään asioita jotka ovat suurempia mitä oikeastaan ymmärrämme. Kirjassa käsitellään sitä, miten universumilta voi pyytää asioita, konkreettisia asioita ja kun toiveet ääneen sanoo, tarpeeksi usein sitä tarkoittaen voivat ne toteutua.
Aloin miettimään omia toiveitani. Tällä hetkellä oikeastaan ainut toive on terveys, paraneminen, vanheneminen, lastenlasten näkeminen, omien lasten polun seuraaminen. Minä en tarvitse rikkauksia, rahaa… tokihan ne olisivat kivoja juttuja, mutta kun tärkein, eli terveys on menetetty niin raha tuntuu aika vähäpätöiseltä asialta.
Oireeni ovat jälleen palanneet, lenkillä ja portaissa ahdistaa, ääni on mennyt ja sellainen outo korventava tunne on kropassa. Tiedän että keuhkoverenpaineeni ovat jälleen kohollaan ja tekevät tuhoa elimistössäni ja heikentäen sydäntäni. Lenkkini ovat ajallisesti pidempiä samaan matkaan mitä aikaisemmin ja voin huonommin. Olen tästä niin surullinen, että en tiedä miten selviän tästä pettymyksestä. Lähipiirini on iloinen kun olen voinut paremmin niin pitkään, joten tuntuu ylivoimaiselta kertoa heille että voin taas huonosti. Minne lapseni joutuvat jos kuolen, ei niillä ole paikkaa, olen yksin heidän kanssaan, joten toinen vanhempi ei voi heitä ottaa siipiensä alle.
Joten UNIVERSUMI! Ole kiltti ja vie tämä tauti pois minusta, paranna minut. Ota PAH pois. Jos et pysty siihen, niin etsi minulle lääketasapaino. Olen hyvä ihminen joka on elämässään kokenut niin paljon paskaa että olisin nyt ansainnut hyvän vanhuuden. Universumi kiltti, auta minua.
Näin myös jokin aika sitten tämän omaa tyhmyyttäni menettämäni deitin. Hän pyöräili onnellisen oloisena uuden siippansa kanssa ohitseni huomaamatta minua. Olen iloinen, että hän on onnellinen, hän ansaitsee onnen. Häntä en voi pyytää itselleni universumilta koska silloin satuttaisin toista. Olen hieman surullinen siitä, ett tapasin hänet väärään aikaan ja en ollut valmis asiaan ja tästä syystä kadotin hänet elämästäni. Olen iloinen hänen onnestaan. Toivoisin itsekin että voisin iltaisin käpertyä vahvaan syliin ja unohtaa huoleni edes hetkeksi, että voisin olla edes hetken hauras ja uskoa siihen, että joku pitää minusta ja perheestäni huolen, ettei minun tarvitse olla aina vahva, järkkymätön leijonaemo joka puolustaa lapsiaan ja reviiriään…
Intialainen parantaja sanoi että mieli ja keho on yhtä, huolet pitää kirjoittaa ylös, päästää pois sisimmästä. Minusta huokuu surumielisuus hänen mukaansa. Tunnen sen, jokainen soluni kehossa huutaa surua ja tuskaa josta en tunnu pääsevän pois. Koen toki onnellisuutta ja iloisuutta mutta vain pinnallisesti, sitä on todella vaikea sanoittaa mutta tuntuu että en naura koko kehollani, väännän suulleni hymyn jonka pidän yllä tarpeellisen ajan. Koen onnellisuutta ja olen onnellinen, mutta vain pinnallisesti, se ei tunnu kehoni jokaisessa solussa ja jäsenessä.
En ole päiväkirjojen tai sellaisten kirjoittelija, mutta listoista pidän… (kympintytöt pitävät….) Joten ajattelin että listaan huoleni. Kirjoitin ne paperille, mutta ahdistuin listan pituudesta ja siitä, että siinä ne nyt sitten nököttivät edessäni, päivästä toiseen, tunnista toiseen, hetkestä toiseen. Tiesin missä ne olivat ja ne nakersivat hiiren lailla pääsyä takaisin vahvemmin sisimpääni. Joten mitä minä teen nyt, olen ne kirjoittanut ylös mutta tämä tapa vaivaa mieltäni vielä enemmän.
Niistä on päästävä teatraalisesti eroon.
Lenkkini varrella on koski, mietin, että nakkaan huolipaperini sinne. Mutta, olen kierrättäjä ja vaalin luontoa ja ahdistun roskaamisesta. En voi paperiani heittää koskeen, koska silloin roskaan. Joten kirjoitin listani uudelleen veteen liukenevaan paperiin, se ei varmasti ole niin paha juttu. Poltin vanhan murhepaperin ja kävelin rauhakseen kosken juurelle, katselin kosken pauhua kuulematta ajatuksiani ja luin vielä kerran murhepaperini kyynel silmässä. Rytistin paperin ja katselin kun se meni kosken mukana liueten samalla pois.
Koin että tämä jollain tasolla auttoi, minulla on parempi mieli, ei vielä syvällä mutta mentiin jo hieman pinnan alle.
Nyt näitä keinoja on löydettävä lisää. Minä olen ansainnut onnellisuutta elämääni
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 