Intialainen parantaja sanoi että mieli ja keho on yhtä, huolet pitää kirjoittaa ylös, päästää pois sisimmästä. Minusta huokuu surumielisuus hänen mukaansa. Tunnen sen, jokainen soluni kehossa huutaa surua ja tuskaa josta en tunnu pääsevän pois. Koen toki onnellisuutta ja iloisuutta mutta vain pinnallisesti, sitä on todella vaikea sanoittaa mutta tuntuu että en naura koko kehollani, väännän suulleni hymyn jonka pidän yllä tarpeellisen ajan. Koen onnellisuutta ja olen onnellinen, mutta vain pinnallisesti, se ei tunnu kehoni jokaisessa solussa ja jäsenessä.
En ole päiväkirjojen tai sellaisten kirjoittelija, mutta listoista pidän… (kympintytöt pitävät….) Joten ajattelin että listaan huoleni. Kirjoitin ne paperille, mutta ahdistuin listan pituudesta ja siitä, että siinä ne nyt sitten nököttivät edessäni, päivästä toiseen, tunnista toiseen, hetkestä toiseen. Tiesin missä ne olivat ja ne nakersivat hiiren lailla pääsyä takaisin vahvemmin sisimpääni. Joten mitä minä teen nyt, olen ne kirjoittanut ylös mutta tämä tapa vaivaa mieltäni vielä enemmän.
Niistä on päästävä teatraalisesti eroon.
Lenkkini varrella on koski, mietin, että nakkaan huolipaperini sinne. Mutta, olen kierrättäjä ja vaalin luontoa ja ahdistun roskaamisesta. En voi paperiani heittää koskeen, koska silloin roskaan. Joten kirjoitin listani uudelleen veteen liukenevaan paperiin, se ei varmasti ole niin paha juttu. Poltin vanhan murhepaperin ja kävelin rauhakseen kosken juurelle, katselin kosken pauhua kuulematta ajatuksiani ja luin vielä kerran murhepaperini kyynel silmässä. Rytistin paperin ja katselin kun se meni kosken mukana liueten samalla pois.
Koin että tämä jollain tasolla auttoi, minulla on parempi mieli, ei vielä syvällä mutta mentiin jo hieman pinnan alle.
Nyt näitä keinoja on löydettävä lisää. Minä olen ansainnut onnellisuutta elämääni
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 