Olisiko mun pitänyt tehdä jotain toisin?

Aina välillä kun rauhoittuu miettimään mennyttä ja pohtimaan tulevaisuutta, tulee väkisin mieleen se, että mitä mä olen tehnyt väärin. Taudilleni ei löydy syytä, ei aiheuttajaa… se on vaan tullut. Mutta mistä se on tullut, eihän tällaiset vaan tulla putkahtele, jostain ne tulevat.

Minulle on ehdoteltu koronapiikkiä, mutta se on ajatuksena vieras, koska oireet alkoivat ennen ensimmäistäkään piikkiä. Olen ollut hyvässä kunnossa, paremmassa mitä iso osa ihmisistä. Liikun paljon ja syön hyvin.

Tosin olen ollut viimeiset kolme vuotta äärimmäisen kovan stressin kourissa, jopa niin kovan että on ollut pakko tehdä raskaitakin valintoja että kroppa jaksaa mukana. Nukkumiseni on ollut kaaosta…

Vihaan hyttysiä, voimakkaasti sanottu, mutta vihaan niitä. Pelkkä ääni saa koko kehoni voimaan pahoin ja ihoni kanalihalle. Pistoista nousee paukamat ja kun hyttynen laskeutuu iholle tulee todella voimakas puistatus.

Joten pari vuotta sitten juhannuksena olimme mökillä, ilma oli mustanaan hyttysiä… minä olin kaksi vuorokautta sen kuuluisan hyttyskarkottimen vieressä josta nyt puhutaan, että moista ei saisi käyttää koska se sisältää myrkkyä…

Väkisin mietin, että olenko tämän nyt itse itselleni aiheuttanut stressin ja hyttysten vuoksi. Ajassa ei voi matkustella taaksepäin, tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten saisikohan jälkikäteen kehoaan puhdistettua jotenkin.

Olen ollut melkoisen syvälläkin itsesyytösteni kanssa, miten voin olla näin tyhmä, miten en ajatellut sitä silloin… miten muuten niin terveelliset elämäntavat omaava ihminen voi tehdä itselleen näin. Mutta sitten, mennyttä ei kannata surra. Pakko katsoa ja ymmärtää tämä hetki, tämä hetki joka on tärkeä ja tulevaisuus, pitkää katsoa positiivisesti kohti tulevaa ja antaa keholle mahdollisuus tehdä parhaansa paremman tulevaisuuden eteen positiivisen mielen antaessa sille ravintoa… ja voihan olla että hyttyset eivät olleet taudissani yksi tekijä.

Huolet koskeen

Photo by Arnie Chou on Pexels.com

Intialainen parantaja sanoi että mieli ja keho on yhtä, huolet pitää kirjoittaa ylös, päästää pois sisimmästä. Minusta huokuu surumielisuus hänen mukaansa. Tunnen sen, jokainen soluni kehossa huutaa surua ja tuskaa josta en tunnu pääsevän pois. Koen toki onnellisuutta ja iloisuutta mutta vain pinnallisesti, sitä on todella vaikea sanoittaa mutta tuntuu että en naura koko kehollani, väännän suulleni hymyn jonka pidän yllä tarpeellisen ajan. Koen onnellisuutta ja olen onnellinen, mutta vain pinnallisesti, se ei tunnu kehoni jokaisessa solussa ja jäsenessä.

En ole päiväkirjojen tai sellaisten kirjoittelija, mutta listoista pidän… (kympintytöt pitävät….) Joten ajattelin että listaan huoleni. Kirjoitin ne paperille, mutta ahdistuin listan pituudesta ja siitä, että siinä ne nyt sitten nököttivät edessäni, päivästä toiseen, tunnista toiseen, hetkestä toiseen. Tiesin missä ne olivat ja ne nakersivat hiiren lailla pääsyä takaisin vahvemmin sisimpääni. Joten mitä minä teen nyt, olen ne kirjoittanut ylös mutta tämä tapa vaivaa mieltäni vielä enemmän.

Niistä on päästävä teatraalisesti eroon.

Lenkkini varrella on koski, mietin, että nakkaan huolipaperini sinne. Mutta, olen kierrättäjä ja vaalin luontoa ja ahdistun roskaamisesta. En voi paperiani heittää koskeen, koska silloin roskaan. Joten kirjoitin listani uudelleen veteen liukenevaan paperiin, se ei varmasti ole niin paha juttu. Poltin vanhan murhepaperin ja kävelin rauhakseen kosken juurelle, katselin kosken pauhua kuulematta ajatuksiani ja luin vielä kerran murhepaperini kyynel silmässä. Rytistin paperin ja katselin kun se meni kosken mukana liueten samalla pois.

Koin että tämä jollain tasolla auttoi, minulla on parempi mieli, ei vielä syvällä mutta mentiin jo hieman pinnan alle.

Nyt näitä keinoja on löydettävä lisää. Minä olen ansainnut onnellisuutta elämääni