Leikkauspäivä läheni lähenemistään. Koska olen yksinhuoltaja erityiselle ja paljon harrastavalle lapselle, vaatii se melkoisen määrän järjestelyjä. Minua jännitti ja yritin valmistautua leikkaukseen parhaalla mahdollisella tavalla. Minulle ominaisella – eli en tutki leikkausta etukäteen ja pyrin olemaan ajattelematta koko asiaa… Lenkkeilin paljon ja söin terveellisesti koska hyvä kunto ja elimistön perusasiat kun on kunnossa, on paraneminen nopeampaa. Sairaslomaakin jäisi kaksi viikkoa jäljelle ennen kuin uusi työ alkaa. Se riittää…
Rahat ovat aivan loppu, ihan loppu. Kaikki säästöt on käytetty ja myyty niin paljon kuin mahdollista. Talvi tulee ja tarvitsemme enemmän rahaa, joten olen kunnossa tai en niin minun on mentävä töihin ja turvattava perheemme elämä, olenhan elatusvelvollinen aikuinen perheessämme. Uudessa työssäni tarvitsen ääntäni, joten nipin napin ehdin parantua jos kaikki menee hyvin.
Hyvä muistaa että minusta on kyse, milloin mulla menee asiat putkeen?
Leikkausta edeltävänä päivänä kaikki oli valmiina ja minä valmiina, odottelin vain aikaa että pääsen soittamaan taksin itselleni. Sairaalasta soitettiin ja leikkaus peruttiin… sali tarvittiin toisille ja oli henkilökuntavajetta…
ROMAHDUS.
Itkin hysteerisesti puhelimessa miten koko elämämme meni nyt…. ei rahaa, kohta ei varmaan töitäkään, miten pystymme pitämään kotimme. Odotin leikkausta niin. Kuulin kuinka sairaanhoitaja nieleskeli toisessa päässä. Tämä ei ole hänen vikansa mietin itkiessäni… pyysin anteeksi käytöstäni, kiitin ja lopetin puhelun. Juoksin lenkille. Menin kymmenen kilometriä itkien ja huutaen, kähisten. Miksi minulle aina käy näin. Miten universumi voi vihata minua niin paljon että aina asettaa kaikki mahdolliset kapulat tielleni. Miksi ei koskaan yksikään asia voi mennä kuten ajattelen tai toivon.
Sitten nukuin yön, mietin ja aloin tutkimaan asiaa. Huomasin että on myös tosiaan mahdollista täyttää olemassa olevaa äänihuulta. Tämä voitaisiin tehdä polilla. Minulla vaan tilanne on niin huono että vaste olisi heikko, mutta tilanne paranisi hieman. Mietin, että saisinko jatkoaikaa hetken. Pääsisin aavistuksen paremmalla äänellä, joka ei paljasta minun sairauttani töihin. Saisin arjen kuntoon, raha-asiat kuntoon ja sitten vaikka vuoden päästä leikattaisiin. Laitoin sairaalaan asiasta viestin ja sain soittoajan lääkärille, lääkäri vahvisti ajatukseni vasteesta mutta yhdessä päätimme edetä tämän mukaisesti ja aika saatiin järjestettyä seuraavan viikon torstaille, josta jäisi noin viikko aikaa ennekuin työni alkavat.
Olin innoissani ja onnellinen, tein itse jotain asian eteen enkä jäänyt vellomaan asiaan. Kiitin universumia… vaikka olinkin sille edelleen vihainen….
Tosin luin samalla kirjaa jossa sanotaan, että tämä universumilta pyytely on typerää ja turhanpäiväistä, että ota nyt sitten tästä kaikesta selvää….
Sitten vaan odottelemaan äänihuulen täyttöä…
(kirjoitan seuraavan osion hetken päästä… The leikkaus montgomeryn tyroplastia vol. 2… täähän ei jäänyt tää tarina tähän… kuten mulla harvoin asiat jäävät… jatko-osa tulee siis pian…)
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 