Aloitin uuden työn ja kaikki meni ihanasti, kuukauden… nautin ihmisistä, siitä että päivissäni oli sisältöä ja koin olemassaoloni tärkeäksi.
Viimeaikoina olen ollut vähän väsynyt ja lenkki ei ole kulkenut normaalisti ja olen nukkunut paljon. Tänään sitten kun menin toimistolle iltapäivällä, pyörryin ulko-ovella lyöden pääni seinään. Nousin itse ja menin sisälle, työkaverit soittivat ambulanssin.. ja niinhän siinä kävi että sairaalaan tuli matka. Ambulanssista lapselle hoitaja kotiin ja minä ❤️ osastolle.
Itkettää kamalasti 😢 pelottaa että tauti on pahentunut, lapsi jää orvoksi ja kaikessa naurettavuudessaan pelkään menettäväni työn mistä pidän koeaikana ja sitä kautta perheemme elannon ja kodin.
Kuten edellisessä kirjoittelussani totesin, että leikkaus vaihtui täyttöön suureksi surukseni, ei asia jäänyt siihen. Paria päivää ennen täyttöä sairaalasta soitettiin, tunnistin numeron ja ajattelin että nyt ne peruvat senkin, en vastaa vaan ajan sinne enkä lähde pois ennen kuin minut on korjattu. Vastasin kuitenkin, koska hyvät tavat omaavat henkilöt vastaavat puhelimeen, se kannatti.
Sairaalasta soitettiin, että on tullut peruutuspaikka ja pääsen perjantaina leikkaukseen mikäli haluan… HALUAN TIETENKIN! Tervehtymiseen jäisi tosi lyhyt aika, vain viikko ja leikkaus on melkoinen… selviän kun laitan kaiken tahdonvoimani asiaan… Otin leikkauksen itkien ja kiitellen vastaan ja prosessi alkoi alusta.
Soitto tukiverkostolle… tarviin apua! Mulla on upea tukiverkosto, tosi laaja… Sain apua tietenkin. ja Pääsin aloittamaan valmistautumisen jälleen. Lenkkeilyä, terveellistä ruokaa ja vähän ajatuksia. No olin kauhuissani koska ehdin tutustua leikkaukseen sen viimeksi peruuntuessa. Jännitin kamalasti leikkausta.
Perjantaina aamulla taksilla Kuopioon sairaalaan ja siitä sairaanhoitajan haastattelunkautta leikkaussaliin. Jännitti kamalasti, jouduin pää hieman alaspäin, pääni peiteltiin silmiä myöden siten, että kaula jätettiin vapaaksi. Sain puudutetta ja hieman rauhoittavaa ja sitten aloitettiin tohinat. Musiikki soimaan ja jengi steriiliksi…
Leikkaus kesti aikansa, lääkäri kertoi kokoajan mitä tekee. Puudutetta lisättiin aina kun sattui ja lääkäri matkusteli kohti äänihuuliani. Lihaksia ei tarvinnut katkoa onneksi, jolloin paraneminen nopeutuu. Leikkaus oli rauhoittavasta huolimatta oikeastaan aika kamala. Pää alaspäin, oman veren palaneen käry, poran ja sahan äänet korvan juuressa sekä epämukavat asennot kun lääkäri joutui painamaan haavaa, kuvaamaan äänihuulta nenän kautta tai se että jouduin puhumaan kun oikean kokoista proteesia etsittiin. Väsyin, huolestuin ja aloin olla paniikissa. Minulta kysyttiin että mikä pala olisi sopivan kokoinen, mutta mistä minä sen tietäisin, en edes muistanut ääntäni enää vuoden takaisesta, lisäksi kurkkuni oli turvoksissa ja ääneni enemmän korinaa tai sitä ei tullut ollenkaan lisäksi minun oli vaikea hengittää. Päädyimme toiseksi suurimpaan hengityksen vuoksi vaikka olisin ehkä tarvinnut suurimman… Päätös oli hyvä.
Lääkäri tiesi, että minun on mentävä töihin, joten sovimme että menen kokeilemaan ja jos tarvitsen sairasvapaata lisää, niin soitan sitten osastolle. Lääkäri oli ihana (ja koko henkilökunta) ymmärtäväinen ja tiesi tilanteeni töiden suhteen, joten hän ei alkanut asiasta vääntämään. Olen hänelle kiitollinen.
Leikkauksen jälkeen sain reppuni ja kun näin poikani kuvan puhelimessa romahdin. Itkin hysteerisesti koska kaikki jännitys ja pelko purkaantui, tajusin olevani elossa ja voin ehkä puhua joskus kunnolla. En saanut itkua loppumaan. Sairaanhoitajat pyyhkivät silmiäni ja toivat paperia ja minä itkin ja itkin ja itkin. Lopulta rauhoituin kun aloin kuuntelemaan jazzia ja olin aivan rauhassa… Kivut olivat kamalat joten myös lääkkeiden kautta sain tilanteen hallintaan.
Nyt on kaikki lämmin ruoka ja juoma on kielletty viikon ajan, samoin puherajoitus on viikon ajan voimassa. Ponnistelu kielletty kuukauden.
Sairaalassa olin yön yli, kuunnellen musiikkia syöden jugurttia ja yrittäen nukkua, välillä itkin ja viestittelin perheeni ja tukiverkostoni kanssa paljon. Puhuin vähän.
Oli ihanaa päästä kotiin toipumaan, rakastan kotiani ja perhettäni tietenkin. Olin tosi kipeä, mutta henkinen puoli oli helpompi kotona. Nyt olen pikkuhiljaa tusmutellut arkea, hengitellyt, puhunut mahdollisimman vähän ja koeta kerätä kaiken energian maanantaihin jolloin menen töihin…
Kiitos universumi että tämä järjestyi, toivottavasti saan tästä puhtia taistella itse PAHia vastaan kun saan oman ääneni takaisin (jossa voi mennä kuukausikin…) mieleni paranee ja en ole ulkoisesti sairaanoloinen. Haluan voimaa taisteluun ja kun saan itseni takaisin, onnistuu sekin paremmin.
Nyt vaan tsempataan kaikki energiat siihen että maanantaina olen töissä…
Julkinen terveydenhoito näki tuskani ja tarpeeni ja auttoi minua rivakasti viimein. Kiitos! Teette arvokasta työtä ja kovasta paineesta huolimatta olette ystävällisiä, auttavaisia ja empaattisia. Arvostan!
Leikkauspäivä läheni lähenemistään. Koska olen yksinhuoltaja erityiselle ja paljon harrastavalle lapselle, vaatii se melkoisen määrän järjestelyjä. Minua jännitti ja yritin valmistautua leikkaukseen parhaalla mahdollisella tavalla. Minulle ominaisella – eli en tutki leikkausta etukäteen ja pyrin olemaan ajattelematta koko asiaa… Lenkkeilin paljon ja söin terveellisesti koska hyvä kunto ja elimistön perusasiat kun on kunnossa, on paraneminen nopeampaa. Sairaslomaakin jäisi kaksi viikkoa jäljelle ennen kuin uusi työ alkaa. Se riittää…
Rahat ovat aivan loppu, ihan loppu. Kaikki säästöt on käytetty ja myyty niin paljon kuin mahdollista. Talvi tulee ja tarvitsemme enemmän rahaa, joten olen kunnossa tai en niin minun on mentävä töihin ja turvattava perheemme elämä, olenhan elatusvelvollinen aikuinen perheessämme. Uudessa työssäni tarvitsen ääntäni, joten nipin napin ehdin parantua jos kaikki menee hyvin.
Hyvä muistaa että minusta on kyse, milloin mulla menee asiat putkeen?
Leikkausta edeltävänä päivänä kaikki oli valmiina ja minä valmiina, odottelin vain aikaa että pääsen soittamaan taksin itselleni. Sairaalasta soitettiin ja leikkaus peruttiin… sali tarvittiin toisille ja oli henkilökuntavajetta…
ROMAHDUS.
Itkin hysteerisesti puhelimessa miten koko elämämme meni nyt…. ei rahaa, kohta ei varmaan töitäkään, miten pystymme pitämään kotimme. Odotin leikkausta niin. Kuulin kuinka sairaanhoitaja nieleskeli toisessa päässä. Tämä ei ole hänen vikansa mietin itkiessäni… pyysin anteeksi käytöstäni, kiitin ja lopetin puhelun. Juoksin lenkille. Menin kymmenen kilometriä itkien ja huutaen, kähisten. Miksi minulle aina käy näin. Miten universumi voi vihata minua niin paljon että aina asettaa kaikki mahdolliset kapulat tielleni. Miksi ei koskaan yksikään asia voi mennä kuten ajattelen tai toivon.
Sitten nukuin yön, mietin ja aloin tutkimaan asiaa. Huomasin että on myös tosiaan mahdollista täyttää olemassa olevaa äänihuulta. Tämä voitaisiin tehdä polilla. Minulla vaan tilanne on niin huono että vaste olisi heikko, mutta tilanne paranisi hieman. Mietin, että saisinko jatkoaikaa hetken. Pääsisin aavistuksen paremmalla äänellä, joka ei paljasta minun sairauttani töihin. Saisin arjen kuntoon, raha-asiat kuntoon ja sitten vaikka vuoden päästä leikattaisiin. Laitoin sairaalaan asiasta viestin ja sain soittoajan lääkärille, lääkäri vahvisti ajatukseni vasteesta mutta yhdessä päätimme edetä tämän mukaisesti ja aika saatiin järjestettyä seuraavan viikon torstaille, josta jäisi noin viikko aikaa ennekuin työni alkavat.
Olin innoissani ja onnellinen, tein itse jotain asian eteen enkä jäänyt vellomaan asiaan. Kiitin universumia… vaikka olinkin sille edelleen vihainen….
Tosin luin samalla kirjaa jossa sanotaan, että tämä universumilta pyytely on typerää ja turhanpäiväistä, että ota nyt sitten tästä kaikesta selvää….
Sitten vaan odottelemaan äänihuulen täyttöä…
(kirjoitan seuraavan osion hetken päästä… The leikkaus montgomeryn tyroplastia vol. 2… täähän ei jäänyt tää tarina tähän… kuten mulla harvoin asiat jäävät… jatko-osa tulee siis pian…)
Intialainen parantaja sanoi että mieli ja keho on yhtä, huolet pitää kirjoittaa ylös, päästää pois sisimmästä. Minusta huokuu surumielisuus hänen mukaansa. Tunnen sen, jokainen soluni kehossa huutaa surua ja tuskaa josta en tunnu pääsevän pois. Koen toki onnellisuutta ja iloisuutta mutta vain pinnallisesti, sitä on todella vaikea sanoittaa mutta tuntuu että en naura koko kehollani, väännän suulleni hymyn jonka pidän yllä tarpeellisen ajan. Koen onnellisuutta ja olen onnellinen, mutta vain pinnallisesti, se ei tunnu kehoni jokaisessa solussa ja jäsenessä.
En ole päiväkirjojen tai sellaisten kirjoittelija, mutta listoista pidän… (kympintytöt pitävät….) Joten ajattelin että listaan huoleni. Kirjoitin ne paperille, mutta ahdistuin listan pituudesta ja siitä, että siinä ne nyt sitten nököttivät edessäni, päivästä toiseen, tunnista toiseen, hetkestä toiseen. Tiesin missä ne olivat ja ne nakersivat hiiren lailla pääsyä takaisin vahvemmin sisimpääni. Joten mitä minä teen nyt, olen ne kirjoittanut ylös mutta tämä tapa vaivaa mieltäni vielä enemmän.
Niistä on päästävä teatraalisesti eroon.
Lenkkini varrella on koski, mietin, että nakkaan huolipaperini sinne. Mutta, olen kierrättäjä ja vaalin luontoa ja ahdistun roskaamisesta. En voi paperiani heittää koskeen, koska silloin roskaan. Joten kirjoitin listani uudelleen veteen liukenevaan paperiin, se ei varmasti ole niin paha juttu. Poltin vanhan murhepaperin ja kävelin rauhakseen kosken juurelle, katselin kosken pauhua kuulematta ajatuksiani ja luin vielä kerran murhepaperini kyynel silmässä. Rytistin paperin ja katselin kun se meni kosken mukana liueten samalla pois.
Koin että tämä jollain tasolla auttoi, minulla on parempi mieli, ei vielä syvällä mutta mentiin jo hieman pinnan alle.
Nyt näitä keinoja on löydettävä lisää. Minä olen ansainnut onnellisuutta elämääni
Sairastumisen jälkeen mulla on ollut tosi huonot yöt. Nukun parin tunnin pätkiä. Oon ihan poikki kokoajan. Mutta toisaalta nukun paljon noita pätkiä.
Oon miettinyt mistä voisi johtua tämä huono unisuus… heräilen yöllä siihen että haukon henkeä joten tuon pelko on varmasti yksi syy. Toinen on se, että pelkään kuolevani nukkuessani ja että lapseni löytää minut. Joten säpsähtelen hereille parin tunnin välein ja vaihdan paikkaa tai kuuntelen kirjaa yms… kunnes taas torkahdan.
Olen ollut harmissani tästä mutta sitten mietin että miksi… olen sairaana, sairaslomalla ja minulla on paljon aikaa nukkua, vaikka sitten pätkissä siellä sun täällä. Rannalla, sohvalla, sängyssä, autossa, lapsen treenin pukkarissa yms… lisäksi näen aina paljon unia, joten ajattelen tämän nyt niin että se on kun leffassa kävisi kun pariksi tunniksi torkahtaa 😅 mun unet on aina vielä kovin tapahtumarikkaita.
Toki toivon että saan tämän uniasian kuntoon syksyyn mennessä, näin ei jaksa mutta ei tilanne parane jos alan pelkäämään enemmän nukkumista. Kokeillaan leffailua.
Tänään oli työterveyspsykologi ennen psykiatrin arviointeja mahdolliseen kuntouttavaan psykiatrian vastaanottoon tai yleensä sellaisen saamiseen. Kamalan kimurattia tämä, mutta mennään sääntöjen mukaan. Kympin tytöt menevät aina. En vaan pysty ymmärtämään tätä kaikkea. Lisäksi minä joudun tekemään ihan kamalasti päässäni työtä aina ennen näitä etten romahda.
Ennen käyntiä juoksin kaupassa ja urheilukaupassa. Lapseni sanoi tarvitsevansa harrastukseensa alushousut jotka eivät kuumota ja joissa voi juosta kovempaa… superäiti, ei ymmärrä mistä puhutaan, mutta etsii avun, aina… Menin urheilukauppaan ennen lääkäriä ja kerroin, että tarvitsen lapselle alushousut joissa voi juosta kovaa… myyjä tiesi heti mistä puhutaan, kymppäminsaa kaupassa ja kassin kanssa ulos… tykkään. Arvostan saamaani palvelua.
Sitten menin psykiatrille, hyvin valmistautuneena, tänäänkään ei itketä vaan puhutaan. Hän tuumasi että hyvä kun lapsi pitää sinut arjessa tiukasti kiinni, vaikka sitten alushousuostoksilla… Kyynel tuli, mutta ei kaaosta. Niin se just on. Arki ja sen tuomat vastuut, pienetkin, tuovat turvan minulle joka pitää pinnalla, vaikka se sitten olisi ostettavat kalsarit. Harmi kun käynnit hänellä loppui työterveyden vuoksi. Taas tulee uusi ihminen ja taas on erilainen psyykkaaminen edessä että kestää nämä…
Nyt kun on ollut aikaa mietiskellä kerrankin ja paljonkin, niin olen miettinyt sitä, että olen onnekas että asun EU maassa. Meillä täällä harvinaissairauksia tutkitaan aktiivisesti, koska meillä on samanlainen oikeus hyvään hoitoon mitä muilla. Tässäpäs tuohon linkki https://harvinaiset.fi/yhteistyota/harvinaiset-sairaudet-eussa/.
Mahdollisuuteni nähdä mahdolliset tulevat lapsenlapseni olisivat olemattomat ilman tuota. Joten jokainen hetki on arvokas, ihan jokainen, jokainen hetki on elämisen arvoinen. Tästä syystä en halua tuhlata näitä hetkiä enää ylenpalttiseen synkistelyyn. En voi muuttaa sitä, että tautiani ei löydetty aikaisemmin, enkä sitä, että tautini työnnettiin Long covidin laariin, en voi palata taaksepäin ja tehdä edellisestä vuodesta parempaa, enkä voi vaikuttaa enää siihen että tunsin, että minua ei otettu tosissaan lääkärissä. Onneksi olin sinnikäs enkä luovuttanut ja onneksi löytyi se yksi lääkäri joka kuunteli ja auttoi minua ja onneksi sitten tapahtui asiat nopeasti. Nyt pitää katsota ainoastaan eteenpäin.
Olen aina elänyt myös paljon muille, murehtinut toisten elämää vaikka en pysty niihin vaikuttamaan. Olen auttanut aina kun pyydetään ja välillä silloinkin kun ei pyydetä. Lisäksi aina kun tarvitaan talkooapua tai ihan mitä vaan, jaksan tai en niin olen mukana… Tuo tapa elää on ollut tätä minun supervouhottamistani ja halua olla joka paikassa, tehdä kaikki kiitettävästi ja auttaa kaikki. Halua olla kympin tyttö… Tuo tapa on erittäin antoisa mutta toisaalta myös todella kuluttava tapa elää.
Joten, kokeilen ja toivon että tämä jää päätökseksi. Konmaritan nyt oman mieleni. Pyrin tekemään ja ajattelemaan vain niitä asioita jotka tekevät mieleni hyväksi. Tottakai äitinä, työntekijänä ja kunnon kansalaisena tulee tilanteita joissa tämä Konmaritus ei onnistu, mutta jos pääosin…
Nytkin olen murehtinut ja miettinyt kovin yhtä ystävääni, joka mielestäni ei ole hyvässä paikassa, mutta hän ei tajua siitä poistua ja kovin toivon, että ei käy mitään pahempaa. Hän ei kuule eikä näe koska sydän valitsee toisin. Hän on aikuinen ihminen ja tekee ihan omat päätöksensä, joten en murehdi asiaa yhtään enempää, en myöskään enää osallistu hänen valintaansa enää mitenkään. Olen täällä kun hän joskus minua tarvitsee, silloin olen ja otan avosylin vastaan. Mutta en suostu enää asiaa murehtimaan.
Facebookin vertaistukiryhmässä joku sanoi, että uskoo siihen, että elämä kantaa ja lääkkeet kehittyvät. Ihan noin pitkälle ei oma Konmaritukseni mene vielä, koska minulla on lapsia joiden kohtaloa murehdin jos itse kuolen… mutta päätän nyt että en vaivu synkkyyteen, päätän elää siten, että vaikka huomenna kuolisin niin mitään en mieti tekeväni toisin. Jos mietin kauaksi taakse niin paljon tekisin toisin, mutta konmaritan pois ne ajatukset mielestäni.
Pyrin ajattelemaan kaikesta positiivisesti, en murehdi toisten elämää, en tingi omasta hyvinvoinnistani kenenkään muun vuoksi kuin omien lapsieni. Teen niitä asioita jotka tekevät minulle hyvän mielen, enkä nipota tai murehdi mistään mikä ei ole pakollista.
Uskon että mieli vaikuttaa myös kehoon, joten katsotaan miten tämä vaikuttaa tulevaisuuteeni.
Oon ollut aina ollut rautainen myös taudeissa, en pidä vikinästä tai kitinästä jos pitää toimia, pikku kuumeet yms. pieni hidaste. Nopeasti liikkeellä ja nopsa toipuminen… Arki hoituu kotona vaikka olen ollut kipeä (nyt ei puhuta koronasta vaan ajasta ennen koronaa) Nyt oman sairastumiseni jälkeen tilanne on ollut toinen, kaikki on yli sietokyvyn, normaali elämäkin, joten taudit sen päälle on ihan liikaa.
Sain lapseltani jonkun kuume-nuha-yskä taudin. Jumalavi olen ollut kipeä. Lisäksi kun lääkkeeni vaihdettiin, niin epäilen, että tämä vaikuttaa jotenkin johonkin. Keuhkoni ovat muutenkin haasteellisessa tilassa niin tämä yskä, missä jokainen yskähdys tuntuu siltä kun joku kaivaisi haarukalla keuhkoja ulos rinnasta. Kuume, pääkipu, selkäkipu ja yleinen vi##tutus ei auta paljoakaan. Hirvee olla… olen sairaslomalla sairaana ja ihan sängyssä kokoajan, tästä ei selkä tykkää mutta ylöskään ei pääse. Olen pääsääntöisesti nukkunut viikon. Aamulla lapselle puuro, sitten kun hän poistuu kouluun, mutsi nukkumaan… sitten pieni lenkki koirien kanssa, nukkumaan, illalla lapselle ruokaa ja vienti treenin pihaan ja nukkumaan ja illalla yhdeksältä nukkumaan…
Positiivista tässä on ollut että en ole miettinyt tulevaisuuden mahdollista kassakriisiä, työttömyyttä, kuolemaa, sairauden tilaa yms… olen vaan nukkunut. Tosin mietin, että voisiko tässä olla osittain masennustakin. Sain lähetteen psykiatrin arvioon tarvitsenko kuntouttavaa psykoterapiaa. Viimeiset kolme vuotta kun on kaatanut kaiken niskaan ja nyt olen jotenkin vetäytynyt henkisesti sen ulkopuolelle, ei kait kovin fiksua tuo, mutta minä en voi romahtaa. Jos minä romahdan, lapseni romahtavat ja mikään ei pyöri.
Olen aina pitänyt luonnosta, haluaisin vaellella päivät pitkät luonnossa ja haaveena on aina ollut jokin oikeasti pitkä vaellus. Tukiverkostoni kanssa olemme tehneet sellaisia päivän reissuja, välillä kevyempiä ja välillä sellaisia että tekisi mieli itkeä viimeisillä kilometreillä, tai siis teimme näitä retkiä ennen sairastumistani.
Nyt olin PAH kontrollissa. Kävelytesti meni tosi hyvin, parannusta huimasti. Sydämen vajaatoiminta helpottanut ja sydän supistelee huomattavasti paremmin. Mutta edelleen on liikaa painetta keuhkovaltimoissa ja sydämen oikea puoli on laajentunut. Itkuhan siinä pääsi, taas. lääkkeet uusittiin vahvempiin ja taas odotellaan kolme kuukautta. Mutta olin kuitenkin valmistautunut ja hyvät uutiset tuli ensin, joten ne kantoi huonojen yli hieman. Pakko vielä sanoa miten upeita tyyppejä siellä on töissä, taas tunsin olevani yksilö ja tärkeä. Lisäksi kuulin että 12 vuoden aikana tähän mun tautiin on sairastunut 500 suomalaista… ei ihan kansantauti siis…
Mutta asiaan taas. Kysyin siellä liikunnasta, koska ikävöin vanhaa minua. Tiedän että sinne ei ole paluuta mutta edes vähän. Ohje oli patikoi älä vaella… eli saan tehdä pieniä reissuja ilman kantamista. Nyt jatkan kesään asti kävelyä, sitä mun kutosta ja toivottavasti kesällä päivitän retkeltä…
Rakastan myös pyöräilyä. Se varmaankin jää. Tai pitää yrittää säästää sähköpyörään. Asun sellaisessa paikassa että on paljon mäkiä, ja niitä ei saa pyöräillä… tasamaalla kyllä. Sähköllä voisi puskea ylös.
Otan siis haaveeksi ja tavoitteeksi: patikointiretki, uudet lenkkarit ja sähköpyörä…
Keskiviikkona on se PAH lääkäri, pelottaa aivan vietävästi… En osaa yhtään arvella mitä siellä voitaisiin sanoa. Voin kyllä paremmin, mutta sitten taas tämä katupöly ja siitepöly on saanut voimaan tosi huonosti. Tänäänkin lenkki meni ihan penkin alle ja olin siitä kiukkuisen surullinen…Ärsyyntynyt koko loppupäivän. Lisäksi lapsi on vähän yskäinen, joten lotraamme käsidesin kanssa kokoajan hunajateen lomassa.
En oikein osaa aloittaa valmistautumista kun ajatukset seikkailevat siellä sun täällä. Minulla on lisäksi reuma ja tämän sairauden vuoksi vissiinkin kaikki reumalääkeet lopetettiin, toukokuussa toivottavasti jotain aloitetaan uudelleen… nilkat ja varpaat ovat kipeät, kankeat ja turvoksissa ja maitopurkki ei aukea joten siksikin pelottaa keskiviikkoinen kävelytesti joka on ennen lääkäriä. Tiedän että se ei ole mikään superkuntotaidonnäyte, mutta kuitenkin toivoisin että se menisi kivasti.
Huomenna on pakko saada valmistautuminen käyntiin, muuten menee koko lääkärikäynti hervottomaan itkusirkukseen. Käyntiin pitää ottaa ammattimainen ote että selviän reissusta… On tämä touhua tämä minuna oleminen, luulisi että tähän ikään olisi saanut jotain järkeä tunnemaailmaan ja ajatuksiin, mutta ei… Ne haudataan syvälle ja opetellaan pitämään siellä ja sitten ne purkautuvat kun tulivuori kun vähiten sitä odottaa…
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 