Aloitin uuden työn ja kaikki meni ihanasti, kuukauden… nautin ihmisistä, siitä että päivissäni oli sisältöä ja koin olemassaoloni tärkeäksi.
Viimeaikoina olen ollut vähän väsynyt ja lenkki ei ole kulkenut normaalisti ja olen nukkunut paljon. Tänään sitten kun menin toimistolle iltapäivällä, pyörryin ulko-ovella lyöden pääni seinään. Nousin itse ja menin sisälle, työkaverit soittivat ambulanssin.. ja niinhän siinä kävi että sairaalaan tuli matka. Ambulanssista lapselle hoitaja kotiin ja minä ❤️ osastolle.
Itkettää kamalasti 😢 pelottaa että tauti on pahentunut, lapsi jää orvoksi ja kaikessa naurettavuudessaan pelkään menettäväni työn mistä pidän koeaikana ja sitä kautta perheemme elannon ja kodin.
Olin lapseni pelissä, touhuilemassa kaikkea ja tietenkin katsomassa ja kannustamassa hurjan ylpeänä. Olin yksin sellaisella parvella, muu yleisö oli pääsääntöisesti alakerrassa. Kuvasin samalla pelit valmennukselle.
Poikani pelasi jotenkin niin upeasti, että siinä yksin mietin että voi kun mieheni olisi niin ylpeä lapsestaan jos olisi elossa katsomassa peliä, sitten mietin että kuinkahan monta vuotta itse pääsen näitä katsomaan ja sitten maistelin jostain suolaista, eli noin vaan huomaamatta olin alkanut sitten siinä itkemään ja juurinkin sitten tieteninkin poika kurkkasi parvelle ja näki vollotukseni. Minua harmitti ihan kamalasti, koska en siinä hetkessä päässyt sanomaan mikä itketti ja mietin, huolestuikos se nyt. Näytin vaan peukkua ja sain hymyn takaisin.
Illalla sitten selitin että tuli siinä iskää ikävä ja siksi vähän pääsi itku. Myöhemmin yöllä poikani mönki viereeni niiskuttaen, nukuimme vierekkäin koirienkin kanssa koko yön ja olimme lähellä tukemassa toisiamme.
Mulla on hienot lapset, kyllä me tästä, yhdessä ja jos ei niin teen lapsistani niin vahvoja että elämä jatkuu.
Luin sitten näistä hienoista #PAH oppaista, että pitäisi oppia tunnistamaan oman kropan ja mielen liikkeet ja mennä niiden ehdoilla sairautta eteenpäin. Edelleenkään en osaa sitä ja en yhtään tiedä edes että miten opettelisin. Mietin ensin, että jos saan tämän jäätävän väsymyksen pois, niin sitten alan puhtaalta paperilta opettelemaan, mutta sitten mietin sitäkin että jos tämä kamala väsymys on osa sairautta eikä vaan väsymystä menneestä vuodesta jonka kaaoksesta uskallan viimein hellittää, niin mitä sitten. Miten minä opin mitään koskaan jos olen niin väsynyt kokoajan että teen väkisin ainoastaan pakolliset asiat. Parikymmentä päivään PAH lääkäriin, saisinko sieltä vastauksia, oikeita vastauksia…
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 