Sairastumisen jälkeen mulla on ollut tosi huonot yöt. Nukun parin tunnin pätkiä. Oon ihan poikki kokoajan. Mutta toisaalta nukun paljon noita pätkiä.
Oon miettinyt mistä voisi johtua tämä huono unisuus… heräilen yöllä siihen että haukon henkeä joten tuon pelko on varmasti yksi syy. Toinen on se, että pelkään kuolevani nukkuessani ja että lapseni löytää minut. Joten säpsähtelen hereille parin tunnin välein ja vaihdan paikkaa tai kuuntelen kirjaa yms… kunnes taas torkahdan.
Olen ollut harmissani tästä mutta sitten mietin että miksi… olen sairaana, sairaslomalla ja minulla on paljon aikaa nukkua, vaikka sitten pätkissä siellä sun täällä. Rannalla, sohvalla, sängyssä, autossa, lapsen treenin pukkarissa yms… lisäksi näen aina paljon unia, joten ajattelen tämän nyt niin että se on kun leffassa kävisi kun pariksi tunniksi torkahtaa 😅 mun unet on aina vielä kovin tapahtumarikkaita.
Toki toivon että saan tämän uniasian kuntoon syksyyn mennessä, näin ei jaksa mutta ei tilanne parane jos alan pelkäämään enemmän nukkumista. Kokeillaan leffailua.
Olen aina sietänyt hyvin kaaosta ja väsymystä. En ole mikään siivousintoilija, meillä on kotona siistiä mutta ei liikaa tai tarpeeksi, miten kukakin sen näkee. Nyt viimeisen vuoden aikana olen ajanut kroppaani sellaiseen väsymystilaan että en tunnu kestävän mitään, en liikaa tai liian vähän. Syy loppuun palamiseen löytyy osiosta Oireet ja DG… en tiedä kauanko tässä menee että nousen, mutta toivottavasti pian.
Aikaisemmin ei ollut ongelma ottaa torkut autossa tai pukuhuoneessa kun lapsi treenaa kun olin sairas ja väitettiin vaan koronan jälkeisiksi, nyt haluan sänkyyn. Väsyttää niin kovasti että tuntuu ettei silmät pysy vaan kertakaikkiaan auki. Tuntuu että ei jaksa yhtään, ei yhtään hetkeä enää. Palelee ja ärsyttää kokoajan. Paitsi kotona omassa sängyssä. Lisäksi kaikki tutkimukset tulevat edelleen uniin. Miksihän mun piti sairastua just tautiin missä tehdään tutkimukset siten, miten just eniten pelkään.
Kaaos taas. Katson kotona tiskipöytää tai lattioita ja ahdistaa. Miksi ne eivät voi pysyä siistinä. Miksi aina on pyykit pesemättä tai imuroimatta. Miksi ikkunat ovat aina likaiset ja miksi pölyä on aina kaikkialla.
Jotenkin elämän sieto ja itse elämä on pienentynyt tosi paljon. Hermo ei ole kireällä enkä tiuski tai äyski kenellekään mutta väsyttää ja V…ttaa ihan kokoajan. Lenkillä ei niin kauan kun huomaan että en pystykään kuin ennen sitten on pakko kuunnella äänikirjaa niin ettei muuhun pysty. Tekisi mieli riidellä oikein kunnolla, sillain huutaa, mutta kenen kanssa sinkkuiita riitelee ja sopii.
Lisäksi kokoajan huomaan miettiväni tulevaisuutta, pärjäämistä. Miten me pärjäämme kun ei mua varmasti kukaan palkkaa. Vaikka olen oikeasti superammattilainen niin nykymaailma ja sairas työntekijä, oli se sitten miten hyvä tahansa eivät sovi yhteen. En edes tiedä nyt mistä lähtisin töitä edes etsimään. Nykyiset loppuvat kohta. Olen liian väsynyt etsimään mitään, mutta en myöskään virkisty jos en löydä jotain millä voin turvata lapseni elämän, minä kuitenkin olen elatusvelvollinen ja haluan olla! Haluan maksaa kaiken, nyt vaan en tiedä miten.
Onneksi aurinko paistaa ja minä tuolla mummojen ja pappojen kanssa köpöttelen päiväkävelyllä
Huomenna sitten pakko löytää niin iso positiivisuuspläjäys että se kantaa yli pääsiäisen.
Olin lapseni pelissä, touhuilemassa kaikkea ja tietenkin katsomassa ja kannustamassa hurjan ylpeänä. Olin yksin sellaisella parvella, muu yleisö oli pääsääntöisesti alakerrassa. Kuvasin samalla pelit valmennukselle.
Poikani pelasi jotenkin niin upeasti, että siinä yksin mietin että voi kun mieheni olisi niin ylpeä lapsestaan jos olisi elossa katsomassa peliä, sitten mietin että kuinkahan monta vuotta itse pääsen näitä katsomaan ja sitten maistelin jostain suolaista, eli noin vaan huomaamatta olin alkanut sitten siinä itkemään ja juurinkin sitten tieteninkin poika kurkkasi parvelle ja näki vollotukseni. Minua harmitti ihan kamalasti, koska en siinä hetkessä päässyt sanomaan mikä itketti ja mietin, huolestuikos se nyt. Näytin vaan peukkua ja sain hymyn takaisin.
Illalla sitten selitin että tuli siinä iskää ikävä ja siksi vähän pääsi itku. Myöhemmin yöllä poikani mönki viereeni niiskuttaen, nukuimme vierekkäin koirienkin kanssa koko yön ja olimme lähellä tukemassa toisiamme.
Mulla on hienot lapset, kyllä me tästä, yhdessä ja jos ei niin teen lapsistani niin vahvoja että elämä jatkuu.
Luin sitten näistä hienoista #PAH oppaista, että pitäisi oppia tunnistamaan oman kropan ja mielen liikkeet ja mennä niiden ehdoilla sairautta eteenpäin. Edelleenkään en osaa sitä ja en yhtään tiedä edes että miten opettelisin. Mietin ensin, että jos saan tämän jäätävän väsymyksen pois, niin sitten alan puhtaalta paperilta opettelemaan, mutta sitten mietin sitäkin että jos tämä kamala väsymys on osa sairautta eikä vaan väsymystä menneestä vuodesta jonka kaaoksesta uskallan viimein hellittää, niin mitä sitten. Miten minä opin mitään koskaan jos olen niin väsynyt kokoajan että teen väkisin ainoastaan pakolliset asiat. Parikymmentä päivään PAH lääkäriin, saisinko sieltä vastauksia, oikeita vastauksia…
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 