Aloitin uuden työn ja kaikki meni ihanasti, kuukauden… nautin ihmisistä, siitä että päivissäni oli sisältöä ja koin olemassaoloni tärkeäksi.
Viimeaikoina olen ollut vähän väsynyt ja lenkki ei ole kulkenut normaalisti ja olen nukkunut paljon. Tänään sitten kun menin toimistolle iltapäivällä, pyörryin ulko-ovella lyöden pääni seinään. Nousin itse ja menin sisälle, työkaverit soittivat ambulanssin.. ja niinhän siinä kävi että sairaalaan tuli matka. Ambulanssista lapselle hoitaja kotiin ja minä ❤️ osastolle.
Itkettää kamalasti 😢 pelottaa että tauti on pahentunut, lapsi jää orvoksi ja kaikessa naurettavuudessaan pelkään menettäväni työn mistä pidän koeaikana ja sitä kautta perheemme elannon ja kodin.
Lapseni piti tehdä kesän aikana osittainen kasvisto, mutta sitten raukka oli unohtanut kesän kiireissä ja touhotuksissa koko asian.
Yhdessä sitten menimme yksi ilta metsään seikkailemaan. Minulla paljasjalkakengät jalassa, koirat mukana ja molemmilla juomapullot koska oli melkoisen lämmin. Yhdessä siellä keskityimme ainoastaan luontoon, sen kauneuteen, eläimiin ja siihen miten koirat nauttivat kun saivat nuuskutella kerrankin ihan rauhassa. Kyykimme kivien luona ja ihmettelimme miten paljon onkaan sammal-lajeja. Kuvasimme kukkien lehtiä kuitenkin keskittyen vihreään ympäristöön. Nauroimme, hyppelimme kivillä, kahlasimme rannassa, istuimme kivellä, varjelimme kasveja, tarkkailimme sammakon matkaa, ihastelimme perhosten kauneutta. Meillä oli hauskaa, emmekä miettineet mitään muuta kuin sitä hetkeä ja sen hetken tuomaa kauneutta ja rauhaa. Alkoi olla viileä ja vilkaisin kelloa, olimme olleet reissussa lähes kaksi tuntia huomaamatta ajankulkua lainkaan. Olimme onnellisia.
Yöllä tuli kova ukkonen, joka säikäytti lapsen ja koirat ja kaikki säntäsivät sänkyyni. En voi sanoin kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta kun silittelin perheeni uneen rauhakseen puhellen että meillä ei ole mitään hätää ja pärjäämme varmasti nyt ja tulevassa.
Sinä yönä nukuin ensimmäistä kertaa vuosiin kunnolla. Leposykkeeni laski 52bpm, jolla tasolla se ei ole ollut mieheni kuoleman jälkeen. Aamulla palautumisindeksini oli kunnossa ja aamulenkillä hikoilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, sain sykkeeni nousemaan ja elimistöni vastaamaan siihen. Pysyin olemaan lenkillä ilman avaavaa suihketta.
Kun lapsi lähti kouluun, minä menin takaisin metsään aivan yksin. Istuin kivellä ja annoin itkun tulla. Tajusin antavani viimein itselleni anteeksi sen että en ollut paikalla kun mieheni kuoli, sen, että en tajunnut mikä on vialla tai sen etten päässyt häntä hyvästelemään. Annoin myös hänelle anteeksi sen että jätti meidät yksin. Toivotin hänelle hyvää matkaa seuraavaan ja sanoin että me pärjäämme nyt kyllä ja tunsin kuinka jollain tapaa puhdistuin yksin siellä metsässä, samassa kohtaa missä edellisenä iltana olimme nauraneet lapseni kanssa yhdessä kivillä hyppien.
En tiedä onko tämä alku johonkin parempaan mutta oloni on voimakkaampi ja toivoni vahvempi.
Ensi viikolla on lääkäri, toivon, että hän toteaa saman.
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 