Aloitin uuden työn ja kaikki meni ihanasti, kuukauden… nautin ihmisistä, siitä että päivissäni oli sisältöä ja koin olemassaoloni tärkeäksi.
Viimeaikoina olen ollut vähän väsynyt ja lenkki ei ole kulkenut normaalisti ja olen nukkunut paljon. Tänään sitten kun menin toimistolle iltapäivällä, pyörryin ulko-ovella lyöden pääni seinään. Nousin itse ja menin sisälle, työkaverit soittivat ambulanssin.. ja niinhän siinä kävi että sairaalaan tuli matka. Ambulanssista lapselle hoitaja kotiin ja minä ❤️ osastolle.
Itkettää kamalasti 😢 pelottaa että tauti on pahentunut, lapsi jää orvoksi ja kaikessa naurettavuudessaan pelkään menettäväni työn mistä pidän koeaikana ja sitä kautta perheemme elannon ja kodin.
Yksinäisyys, sen syö sisältäpäin, mädättää, kuihduttaa tekee kyyniseksi kaikkea kohtaan.
Esitän aina ulospäin reipasta, kaikkien kanssa toimeentulevaa tyyppiä mutta tuntuu että sisältä mätänen. Mulla on vähän ystäviä, tuttavia tosipaljon. Sukulaiset lasken rakkaisiin, en ystäviin 🙂 tukiverkostoni on minun muurini ja suurin osa heistä on sukulaisia. Olen tosi huono ystävä ja koen siitä huonoa omaatuntoa. Ehkä olen huono ystävä siksi, että en pidä itkemisestä mutta itkettää paljon ja häpeän itkeä muiden nähden, ystävienkin.
Nyt jotenkin kun mielessäni kaipaan ystäviäni huomaan olevani yksin. Olen kaikille kyllä kertonut että en parane ja olen sairas mutta muutaman sydämen jälkeen jäin taas yksin. Tämähän on ihan ja täysin mun omaan syytäni. En voi olettaa että kukaan ryntää apuun jos itse olen ollut mölli pitkänaikaa, kaikilla heillä on oma elämänsä.
Olen aikaisemmin saanut syystä tai toisesta yhteyden ystäviini parinkymmenen vuoden takaa. He kävivät katsomassa sairaalassa ja ollaan yhteydessä mutta minä en tunnu koskaan olevan se aloitteen tekijä. En tiedä mitä sanoisin ja en halua olla itsekäs että kaikki kääntyy minuun… Minua harmittaa olla tällainen, haluaisin olla toisenlainen. Mieheni kun oli elossa, hän oli se meidän sosiaalinen puoli ja sain olla rauhassa möllikkä joka oli vähän omissa oloissaan ja sitten hoidin sosiaalisuuden hänen kauttaan pieninä annoksina. Mutta kun hän meni ja kuoli, niin tää sosiaalisuus jäi minulle ja kuihtuu pikkuhiljaa pois ja tunnun erakoituvan.
Tarvitsen kuitenkin ystäviäni mutta en tiedä miten etenisin kun itse en jaksa mitään, en edes aktivoitua tällä saralla. En myöskään halua ripustautua lapsiini liikaa ja olla siten se äiti joka on liikaa kaikkea. Rakastan heitä ja viihdyn äärettömän hyvin heidän seurassaan, mutta he ovat lapsia omine kavereineen.
Jotenkin odotan että voin paremmin, mutta sitten mietin että masennunko nyt täällä.
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 