Minä – alle viiskymppinen äiskä. Olen aina ajatellut että olen rikkoutumaton. Aina jotenkin kaikki kääntyy hyväksi, kaikki korjaantuu ja paranee. Olen kokenut niin älyttömästi ja aina jotenkin kaikki on kääntynyt hyväksi. Mulla on samanlainen ajatusmaailma kuin mun mummolla oli. Ajattele kaikesta ja kaikista hyvää niin on parempi olla ja hyvä tulee takaisin jossain kohtaa.
No mutta takaisin asiaan. Minä siis vajaat 50, rautainen energiapakkaus, ainakin aikanaan. Sitten mulla on kaksi ihanaa, maailman parasta lasta. Miten onnistuinkin tekemään just ne parhaat, upeimmat ja sellaiset joiden seurassa viihdyn. Toinen näistä asuu kotona. Sitten meillä on vielä pari karvaista perheenjäsentä. Ollaan onnellinen perhe, puhutaan paljon. Touhutaan paljon, nauretaan paljon. Asiat neuvotellaan aina yhdessä ja päätökset rakennetaan yhdessä siten, että jokainen perheenjäsen seisoo yhdessä tekemämme päätöksen takana.
Kirjoituksesta nyt hienosti kaikki osasivat lukea että yhtälöstä puuttuu iskä. Kyllä, perheessämme oli iskä. Loistoiskä olikin. Meidän perheen iskä osasi kaiken, korjasi kaiken ja oli kaikessa mukana, auttoi aina kaikkia ketkä vaan apua tarvitsi. Mutta meidän iskällä oli heikko sydän, emme tätä tienneet kuin vasta yksi aamu, jolloin se suuri sydän petti ja meidän pikku perhe jäi yllättäen ilman iskää. Surimme iskää paljon ja elämämme oli ihan tosi kauan sekaisin. Mutta pikkuhiljaa vahvistuimme, meistä tuli tiukka tiimi. Meidän tiimi, joka aina on omiensa puolella. Nyt olemme siinä tilanteessa että puhumme jo paljon iskästä itkemättä vaikka ikävä on. Muistelemme paljon iskää, meille niin rakasta ihmistä, meidän perheen tukea ja turvaa.
Olen ollut aina, siis ihan aina tosi työorjentoitunut. Olen arvottanut itseni oikeastaan vain työn kautta. Nyt vähän harmittaa se, mutta taaksepäin on turha katsoa ja katua. Minulle on aina ollut tärkeää se, että mennään lujaa, tehdään paljon ja jos jotain aloitetaan, painetaan se maaliin kiitettävästi ja täysillä. Varmasti tästä syystä väsytinkin itseni ennen kunnon diagnoosia.
Mä en osaa lukea itseäni, en tiedä miltä kropassa pitäisi tuntua milloinkin. Olen aina mennyt täysillä koska olen pystynyt. Nyt olen ihan hukassa koska mun pitäisi osata lukea itseäni tai ainakin opetella se juttu. Koska tästä taudista ei voi parantua niin pitäisi osata sanoa lääkärille auttaako lääkkeet ja miltä musta tuntuu. Olen ollut niin pitkään rikki ja väsynyt että en tiedä mikä on pieni voitto ja miltä pitäisi tuntua milloinkin.
Olen vähän peloissani että jätän oman sitkeyteni takia jotain sanomatta ja se vaikuttaa epämieluisasti hoitooni ja sitä kautta tulevaisuuteeni.
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 