Nukuin viikonloppuna ihan tosi huonosti, olin jotenkin tosi huonovointinen aamuisin. Sydän jyskytti ja kylmähiki kasteli koko vuoteen. Mutta kun nousin sängystä ja keittelin kahvit niin olo normalisoitui. Sitten vaan odottelin pikkuista hereille. Siinä itse ehtii ottaa jo tirsatkin kun herää 4:30 ja ei tule enää uni.
Lauantaina oli pelipäivä, joten ihan pitkään ei nukuttu. Joukkuekavereiden vanhemmista ei tiedä meidän perheen tilanteesta kuin murto-osa… haluan pitääkin se niin. Säälivät katseet tai poissulkeminen siksi koska se on kipeä eikä kuitenkaan jaksa on vaan mulle liikaa. Jos haluan jostain pois (vaikka olenkin tällainen epäsosiaalinen persoona) niin teen sen itse. Olin aivan poikki vaikka isoa roolia ei tällä kertaa mulla ollutkaan. Koko loppuilta meni huilatessa, kassit sikinsokin eteisessä (oikeasti ketä kiinnostaa ne kassit…)
Sunnuntaina sitten yritettiin vähän porukalla siivota ja vaan löhöttiin ilman suurempaa suunnitelmaa. Oli kiva päivä, touhuttiin kahdestaan kaikkea ja oltiin yhdessä koko päivä. Nautin molempien lasteni seurasta paljon, pidän heistä ja viihdyn heidän seurassaan.
Tänään takaisin arkeen. Huomasin kun heräsin (taas liian aikaisin) miettiväni ensimmäisenä tänään että onkohan tähän tautiin kuoleminen kivuliasta, sattuuko se, onko se kidutusta vai kuihdunko kauniisti pois. Toivoisin, siten, että ehdin valmistaa rakkaani tähän mutta että muhun ei satu. Olen kohdannut kipua elämässä niin paljon, että olen aina ajatellut että kuolema sitten olisi nätti. Tätä asiaa en uskalla varmistaa mistään vielä.
Sitten mietin karmaa… olenko ihan oikeasti joskus entisessä elämässä, nuoruudessa, vähän aikaa sitten ollut niin paha ihminen että ansaitsen tämän. Olen aina auttanut kaikkia, hymyillyt vaikka itkettää ja koettanut elää elämäni siten, että kaikille jäisi hyvä maku suuhun. Miksi minä sairastuin näin? Miksi mun elämässä ei voi olla muutamaa vuotta ilman paskaa. Toki olen ollut huono ihminen ja ajatellut joskus ihmisistä vain pahaa. Kuka meistä ei olisi. Mutta oikeasti. Tällaiseen tautiin määrän pitää olla jo melkoinen.
Nyt vielä kun menin vaihtamaan työpaikan, niin putosin suoraan sairaspäivärahoille. Meillä ei oo rahaakaan. Karma potkii. Pakko yrittää olla jotenkin parempi ihminen… että jos kuoleman jälkeen on jotain niin siellä sitten olisi jotenkin paremmin. Sosiaalityöntekijän kanssa puhuttiin että kaikesta on hyvä ajatella joskus jotain hyvää, että mieli kestää tämän kaiken. Tuntuu kyllä tosi vaikealta ajatella tästä kaikesta hyvää. Ehkä ainoa positiivinen juttu on että elämä rauhoittui kerrasta pakolla ja että työ ei enää näyttele elämässäni niin suurta osaa.
Nyt kun olen kahvilla odottelemassa lasta treenistä ja katson ihmisiä jotka avoimesti tuossa pihalla polttavat, juopottelevat ovat mahdollisesti huumeissaan niin edelleen miksi minä, miksi just minä.
Tämä on niin epäreilua, en halua kuolla, haluan lapsenlapsia, haluan olla mummi ja paijata vauvoja… Haluan että lapsillani on tukea vielä myöhemminkin.
Minä en halua kuolla tähän.
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 