Oon miettinyt paljon noita Black outteja. Nehän ei ole täysin mustia, niissä on sävyjä, muotoja. Siellä tapahtuu jotain.
Nyt sain varmasti hullun maineen 😅 mutta se ei ole vain mustaa. Kuulen ääniä, näen hahmoja, aika tuntuu ikuisuudelta vaikka se kestää oikeasti vain hetken. Ihan kuin voisin halutessani puhua siellä mustassa jonkun tai jonkin kanssa mutta en pysty, yritän vain kuunnella eikä minulla ole sieltä kiire pois, se ei ole pelottava paikka laisinkaan. Minut kiskotaan pois sieltä jotenkin.
Siellä on jotain mutta mitä.
Nyt sain beetasalpaajat, joten en ole enää menettänyt tajuntaani koska syke ei nouse taivaisiin edes portaissa, toisaalta en jaksa mitään, kiinnostus yleensäkään mihinkään on vähän kadonnut. Myös tähän kirjoittamiseen vaikka tämä on terapeuttista.
En myöskään jaksa lenkkeillä kuten ennen. Lisätutkimuksia on tulossa kasoittain, odotan niitä ja toivon että niistä löytyy jotain ja että saan taas intoa paranemiseen ja touhuamisen kuten aikaisemmin oli.
Tuntuu kuin koko minuus olisi kadonnut jonnekin, se pitäisi löytää taas 🤍
F#ck this PAH - harvinaisesti sairas 